Radiosuunnistus Antennit ojoon ja suunnistamaan Radiosuunnistus on laji, jossa tarkoituksena on löytää radiosignaalien avulla, mahdollisimman nopeasti, maastoon piilotetut rastit. Laji tarjoaa harrastajalle kinkkisiä päättelytehtäviä, metsäelämyksiä ja löytämisen iloa. Kuulostaako tutulta? Tässä lajissa voi kuitenkin pärjätä, vaikka ei olisi hyvä juoksija tai suunnistaja. Paula Lehtomäki Radiosuunnistus on laji, johon olen tasaisin välein törmännyt internetissä vastaan tulleina hupivideoina, tai sellaisilta ne ainakin ovat minun silmiini näyttäneet, vaikka kyseessä olisikin ollut vakava lajiesittely. Ulkopuolisen silmin radiosuunnistajien touhu näyttää hämmentävältä: ihmiset juoksevat metsässä antennien kanssa kuulokkeet päässä. Tarkoituksena on metsästää piipittäviä rasteja eli kettuja. Pakkohan tähän touhuun on tutustua paremmin. PM-tunnelmaa Kisakeskuksessa Joukko eri-ikäisiä radiosuunnistuksen harrastajia on saapunut Raaseporiin Kisakeskuksen urheiluopistolle. Tänä vuonna on Suomen vuoro järjestää lajin jokavuotiset PM-kilpailut. Paikalla olevien urheilijoiden keski-ikä taitaa hipoa 50 vuotta ja vanhimmat osallistujat ovat todellisia veteraanisarjalaisia. Vajaan 60 osallistujan joukko on hyvin miesvaltaista ja kisaamaan saapuneet muutamat naiset on luokiteltu omaan kategoriaansa iän mukaan jaettujen sarjojen sijaan. Kilpailusarjoja on 14-vuotiaista 70-vuotiaisiin ja muutama nuorikin on paikalle saapunut Norjasta ja Venäjältä, vaikka jälkimmäisillä ei olekaan osallistumisoikeutta taistelussa PM-mitaleista. Ensimmäisenä päivänä kilpailijoillaan on vastassa sprinttikoitos, joka käydään urheiluopiston pihapiirissä. Ennen varsinaista kilpailua vuorossa on mallisuunnistus, jonka aikana kilpailijat testailevat ja kalibroivat laitteitaan muutaman jalkapallokentän ympäristöön sijoitetun mallirastin avulla. Sprinttirata koostuu 5 + 5 rastista. Rastit voivat olla lähekkäin, mutta niiden etäisyyden tulee kuitenkin olla vähintään 100 metriä. Radiosuunnistuksessa rastit saa kiertää vapaassa järjestyksessä ja voittaja on eniten rasteja nopeiten löytänyt kilpailija. Hiljaista Kisakuhinaa Ennen kilpailujen alkua suunnistajat kokoontuvat lähtöpaikalle. Radiovastaanottimet kerätään ”karanteeniin” ja kisarastit käynnistetään. Kilpailustartti tapahtuu väliaikalähdöllä muutaman urheilijan ryppäinä. Kuulokkeet korviin, lähes tyhjä kartta käteen ja ei kun menoksi. Sprinttilkilpailussa jokainen rasti lähettää omanlaistaan piippausääntä vuorotellen niin, että jokainen rasti on äänessä 12 sekunnin ajan. Kilpailijoilla on käytössä kartta, mutta siihen on merkitty vain lähtö, maali, yleisösrasti sekä viimeinen rasti. Äänenvoimakkuuden ja -suunnan perusteella kilpailijat paikallistavat rastit ja leimaus hoidetaan suunnistuksesta tutulla Emit-leimasimelle. PM-sprinttirata rakentui Kisakeskuksen ympäristöön. Kilpailukartassa näkyy vain maali, lähtö, keskusrasti (S) ja viimeinen rasti (MO). Rasteista suoritettiin ensin F-numeroiset ja keskurastin jälkeen numerot 11-15. Rastit saa kiertää vapaassa järjestyksessä. Piip - piip - piip. Tätä piipitystä ei ulkopuoliset kuule, mutta urheilijat pyrähtävät juoksuun vastaanottolaitteiden kuulokkeisiin lähettämien merkkiäänten ohjaamana. Kokemusta näyttää olevan, sillä suunta on heti selvä. Lähemmäs rastia päästessä alkavat vastaanottimet ja urheilijat pyöriä kuin hyrrät. Rastin tarkkaa suuntaa pyritään paikallistamaan radiosignaalin suuntaa arvioimalla. Kilpailijoiden vauhti ei paljoa matkalla hidastu ja mustikanvarvut saavat kyytiä rastinetsijöiden rymistäessä kohti määränpäätä. Kilpailijoita säntää sinne ja tänne pitkin Kisakeskuksen nurmikenttää. Optiomaalinen rastien kierto järjestys taitaa olla selkeä, sillä niin samoilla raiteilla kisailijoiden reitit kulkevat. Avoimella alueella toteutettavassa sprintissä radiosignaaliin voikin luottaa eikä metsämatkoilla tarvittavaa päättelykykyä vaadita niin paljon, sillä signaali ei juuri peilaa maastokohteista. Sprintissä tärkeintä onkin osata tulkita äänenvoimakkuutta, sillä vahvimman signaalin avulla löytyy lähin rasti. Sprintissä lähes kaikki kilpailijat löytävät jokaisen rastin, joten voitto ratkaistaan fysiikalla ja nopealla huomiokyvyllä. Nopeimmat kiertävät muutaman kilometrin pituisen radan reilussa viidessätoista minuutissa, mutta moni käyttää kisaan lähes täyden sallitun ajan eli 60 minuuttia. – Lajia voi harrastaa, vaikka ei olisi hyvä suunnistaja. Toisaalta aina nopein juoksijakaan ei voita. Lajissa tarvitaan niin kartanlukutaitoa, juoksukuntoa, päättelykykyä kuin taitoa keskittyä, lajin konkari Keijo Lehtosaari kertoo. Pienen porukan laji Radiosuunnistajien kisavarusteisiin kuuluu kartan, kompassin ja radiovastaanottimen lisäksi kynä, jolla käydyt rastit merkitään karttaan omaksi muistisäännöksi. Rastin tarkkaa sijaintia ei siis tarvitse tietää, kunhan leima on asiallisesti rekisteröity Emit-korttiin. Moni kilpailijoista on pukeutunut perinteiseen suunnistusasuun, sillä sen tiedetään toimivan hyvin maasto-olosuhteissa. Kun viisi ensimmäistä rastia on löydetty kilpailijat etsivät yleisörastina toimivan keskusrastin, vaihtavat vastaanottimen kanavaa ja edessä on taas viisi mysteerirastia ennen maalia. Kisan jälkeen voittajia ei vielä juhlita. Palkinnot jaetaan vasta myöhemmin. Radiosuunnistus toimii arvokilpailuissakin pienellä porukalla. PM-kilpailuissa vastuuhenkilöitä on vain kourallinen. Illalla kilpailijoilla on vielä edessään laitteiden testailua ennen seuraavien päivien metsäsuunnistusta. Kettujahti jatkuu eri kisamatkoilla läpi viikonlopun ja voittajat saadaan selvitettyä kilpailuja uhkaavasta ukkosesta huolimatta. Tulosten selvittyä onkin syytä juhlaan, sillä Suomi saavutti lajihistorian neljännen PM-kullan. Mitali tuli Kimmo Lehtosaaren suorituksella 144 MHz:n kilpailussa. Lisäksi Suomi voitti saman kilpailumuodon joukkuekultaa Lehtosaaren ja Janne Toivolan yhteistuloksella. Kyseessä oli historian ensimmäinen joukkuekulta Suomeelle. Radiosuunnistus eli kettujahti Radiosuunnistus on laji, jota Suomessa on harrastettu jo 60-luvulta lähtien. Laji kuuluu Suomen Radioamatööriliiton alaisuuteen ja sieltä myös lajin harrastajapohja kumpuaa. Lajissa kun tekniikan ymmärtäminen ja radioiden näpertely ovat olleet aikojen alussa yksi lajin peruskiviä. Nykyisin lajiin suunniteltuja vastaanottimia löytyy markkinoiltakin melko halvalla, joten enää ei lajin aloittaminen vaadi laitteiden rakentelua, vaikka sitä moni yhä harrastaakin. Myös tapahtumien järjestäminen on helpottunut tekniikan kehittyessä. Manuaalisesti radiosignaalia morsettaneet rastimiehet pystytään nykyisin korvaamaan automaattisilla radiolähettimillä. Radiosuunnistuksessa käytettyjen vastaanotinten käyttö ei vaadi erityislupia tai radioamatööriosaamista eli kuka tahansa voi lajia harrastaa. Harjoitusten järjestäminen sen sijaa vaatii radioamatööriluvan. Mistä tässä touhussa on oikein kysymys? Radiosuunnistuksessa kilpailijat etsivät radiolähettimillä merkittyjä rasteja. Rasteja on yleensä viisi ja niistä jokainen lähettää omanlaistaan signaalia eli piippausta, joka kertoo rastin kirjainkoodin. Piippaukset tulevat peräkkäin eli jokainen rasti lähettää omaa viestiään, lajimuodosta riippuen, esimerkiksi minuutin tai 12 sekunnin ajan. Rastit voi kiertää vapaassa järjestyksessä. Kilpailijoiden tehtävää on selvittää rastien lähettämän radiosignaalin perusteella niin rastin suunta kuin etäisyys. Kilpailun voittaa nopeiten kaikki, tai eniten rasteja kiertänyt. Radiosuunnistusta harrastetaan eri lajimuodossa. Suunnistusta lähinnä on foxoring, jossa kilpailijoiden pitää osata suunnistaa rastin lähialueelle, josta sitten etsitään n. 100 metrin etäisyydellä olevaa rastia, joka lähettää 3,5 MHz signaalia. Sprintti taas on lajin nopein muoto, jossa suunnistustaidolla ei juuri ole merkitystä. Rastit sijaitsevat lähekkäin tiiviillä ja yleensä helposti kuljettavalla alueella, jolloin radiosignaalin suunta on tarkka ja suora reitti on yleensä nopein. Lajin vaativimpia muotoja on metsässä tapahtuva kettujahti. Käytössä on 144 MHz taajuusalue, jolloin radiosignaalin aallonpituus on 2 metriä. Isoimmat vastaanottimet ovat kuin isoja televisioantenneja ja maaston muodot vaikuttavat hämäävästi signaalin kulkuun. Kilpailijoilta vaaditaan taitoa hahmottaa maastoa ja löytää kartan avulla järkevimmät reitit rastipisteille. Rastien määritys tapahtuu ristisuuntiman perusteella. Kilpailija paikallistaa ensin itsensä kartalta, jonka jälkeen hän ottaa eri rasteista suunnat ja piirtää ne kartalle. Siirtymällä toiseen paikkaan ja paikallistamalla rastit eri kulmasta, kilpailija saa selville suuntaviivojen leikkauspisteiden avulla rastien sijainnin. Varsinkin tässä lajimuodossa kompassin- ja kartanlukutaidosta on hyötyä. Mukaan harrastamaan Suomessa radiosuunnistusta harrastetaan lähinnä pääkaupunkiseudulla ja harrastajakunta on pieni. Kansainvälisesti lajin toiminta on aktiivista ja varsinkin Itä-Euroopan maissa laji on suuressa suosiossa – ja jopa koulujen liikuntaohjelmassa. Lisäksi harrastajat kiertävät maailmalla erilaisissa kansainvälisissä arvokilpailuissa, joita on mm. PM-, EM- ja MM-kilpailut. Radiosuunnistuksesta kiinnostuneen kannattaa olla yhteydessä toimintaa pyörittävään ARDF Finlandiin. Lajia voi kokeilla menemällä mukaan harjoituksiin ja paikan päällä saa varmasti asiantuntevaa opastusta. Omia laitteitakaan ei heti ensimmäisellä kerralla tarvitse, sillä niitä voi lainata järjestäjiltä tai paikallisista radiokerhoista. – Pääkaupunkiseudulla harjoituksia järjestetään säännöllisesti. Jos enemmän treenaa kannattaa hankkia oma radiovastaanotin, sillä olennaista on treenata aina samalla välineellä, jotta sitä oppii tulkitsemaan, Keijo Lehtosaari vinkkaa ja kannustaa kaikkia kokeilemaan lajia. Lisätietoa: http://ardf.pp.fi